Kirjoitin aikaisemmin, miten Suomessa ei ole tapana tervehtiä vastaantulevia lenkkipolulla. Olen joskus lähtenyt aamuvarhaisella pitkälle lenkille, ja kun vastaan on tullut selvästikin samoissa puuhissa oleva toinen lenkkeilijä muuten autiolla tiellä, olisi tuntunut luontevalta tervehtiä. Tässähän kaksi hieman vinksahtanutta pukee kukonlaulun aikaan mieluummin lenkkarit jalkaan kuin kääntää kylkeään lämpimässä sängyssä. Muutaman kerran olen vastaan tullutta pyöräilijää tai koiranulkoiluttajaa tervehtinyt, mutta vastaukseksi olen saanut jonkin hämmästyneen äännähdyksen.

Hiihtoladulla asia on kuitenkin toisin. Muuten niin hiljaisista suomalaisista tulee ladulla ystävällisesti tervehtiviä hyväntuulisia ihmisiä. Ainakin Lapin laduilla, jossa suurin osa on lomalaisia ja lomalla nyt ollaan useimmiten hyvällä tuulella. Olenkin tervehtinyt täällä hiihdellessäni kaikkia vastaan tulleita, mikäli heidän menonsa on siltä näyttänyt, että ehtivät päätään nyökäyttää tervehdykseksi. Pieni ele, josta tulee iloinen mieli.

Toinen paikka, jossa suomalainenkin tervehtii ventovierasta, on metsä. Ladulla ja metsässä, sielläkö olemme omimmillamme? Mieleeni muistuu eräs kerta, kun olimme kolmen lapsemme kanssa metsäretkellä Nuuksiossa. Vastaamme käveli ryhmä ulkomaalaisia turisteja, joille varmaankin oli kerrottu suomalaisesta tervehtimisetiketistä: metsässä tervehditään. Niinpä saimme huikata ainakin kymmenen kertaa ”Hello!” vastaantuleville. Oli oppi mennyt hyvin perille, ja hyvälle tuulellehan siitä tuli. Toivottavasti vastapuolikin.

 

Hiihto on jotain hyvin suomalaista. Monella varmaan on muistoja koulun hiihdoista. Perinne jatkuu edelleen, sillä edes sateinen helmikuun aamu ei saanut poikani koulua perumaan sovittua hiihtopäivää. Siellä sai seuraava sukupolvi sopivassa suhteessa onnistumisen kokemuksia ja uusia koululiikuntatraumoja. Lomaillessamme Lapissa olemme myös vieneet kolme lastamme ladulle. Isommat hiihtävät jo viidenkin kilometrin lenkin, nuorimmalle 6-vuotiaalle riittää vähempi. Hiihto, kuten esimerkiksi luistelukin, kuuluvat mielestäni lähes suomalaisen kansalaistaitoihin. Kun taidon lapsena oppii, jonkinlainen muistijälki jää aivoihin. Omat lapseni voivat isompana joko jatkaa harrastusta tai piilottaa sukset ja luistimet varaston perälle niitä koskaan enää esiin ottamatta.

Itse pidän hiihtoa sopivana tukemaan juoksuharjoittelua. Etenkin perinteisen tyylin hiihto, jolla itse hiihdän, kehittää hyvin juoksulihaksia. Vieraillessani Tukholmassa viikko sitten minut tutkinut naprapaatti kehotti vahvistamaan takareisiäni ja pakaralihaksiani saadakseni lisää vauhtia ja voimaa juoksuun. Hiihdän perinteisellä tyylillä, koska vapaata hiihtotapaa en osaa, ja siinä potkut taaksepäin kehittävät juuri mainitsemiani lihaksia.

Eräs fysioterapeutti sanoi aikaisemmin minulle, että talvella asfaltilla juokseminen on entistä rasittavampaa jaloille, koska maa on pakkasen ja roudan vuoksi kovempi kuin kesällä. Enpä ollut tällaista aikaisemmin ajatellut, enkä ole varma, onko asialla paljonkaan merkitytä omilla juoksumäärilläni. Oli miten oli, hiihto on kuitenkin juoksijalle polvia ja muita niveliä säästävä laji, koska siinä ei tule ylös alas pomppimista.

Pitkät 1,5 – 2,5 tunnin hiihtolenkit ovat tietenkin myös hyvää kestävyysharjoittelua. Viime keväänä maratonille harjoitellessani yksi viikko meni pelkästään hiihdellessä, eikä hiihtolenkeistä ollut kuin hyötyä. Jalat saivat hieman lepoa juoksuharjoittelulta ja toisaalta toisenlaista rasitusta, ja pitkät lenkit valmistivat maratonsuoritukseen. Mäkisemmät ladut tekevät treenistä intervallimaisempaa, mutta itse olen mieltynyt tasaisella maalla hiihtämiseen. Ei myöskään sovi aliarvioida hiihdon virkistävää vaikutusta, sillä mieli lepää katsellessa tunturimaisemia.

Yllästunturi
Yllästunturi

 

Lähettilään valmistautumista Midnight Runille tukevat Stadium, adidas ja Runner’s High.